Joskus nuorempana olen kommentoinut äidilleni, että 'pitääkö tämän elämän aina niin helppoa ollakaan', kun hän huolehti minun ja mieheni taloudellisesta pärjäämisestä opiskeluaikoina. Silloin en itse 'osannut' murehtia vielä oikein mistään.
Sitten kun syntyi lapsi, huolet kasvoivat ja muuttuivat erilaisiksi. Siitä on jo melkein yhdeksän vuotta. Ne vuodet ovat olleet täynnä iloa ja surua, onnistumisia ja pettymyksiä. Aina sitä kuitenkin ajatteli, että me kolme olemme aina yhdessä, tapahtuipa mitä tahansa.
Nyt kolmesta on tullut kaksi. Ja välillä yksi.
En olisi osannut kuvitella, että jonakin päivänä joudun tekemään päätöksen, josta joutuu huolehtimaan ja murehtimaan niin moni ihminen. Kaikki ystävät ja sukulaiset, jotka ovat kuulleet, ovat olleet järkyttyneitä.
Tällä hetkellä mietin lähes koko ajan, että miten voin tehdä lapselleni näin. Ei ollut hänen syynsä, että äiti ja isä eivät enää voineet elää yhdessä. Mutta hän siitä kärsii. Eikä suostu edes ajattelemaan, ettemmekö joskus palaa yhteen. Tiedän, lapset ajattelevat niin vielä vuosiakin eteenpäin.
Syyllisyys ja yksinäisyys on välillä musertavaa, eikä kenelläkään ole vastauksia, vaikka juuri nyt tarvitsisin niitä enemmän kuin koskaan.